aikomukseni oli vain lausua muutama sana hänen niin sanoakseni kaunokirjallisesta vaikutuksestaan. sillä siinä, mitä hän keveämmässä muodossa on suuremmalle yleisölle kirjoittanut, ilmenee pääpiirteissään hänen katsantotapansa ja luonteensa toinen tärkeä puoli, sen runollisuus. mies, joka itseensä sulkeutuu ja käy yksinäisyydessä luontoa ja ihmishenkeä tutkimaan, hän on tavallisesti aina runollinen henki. ja että perander oli sellainen, sen sanoo heti ensimmäinen katsahdus siihen, mitä hän on kirjoittanut. paljon hän ei ole kirjoittanut, eikä kaunokirjallista ollenkaan, sen sanan varsinaisessa merkityksessä. arvosteluja ovat hänen kynästään lähteneet kirjoitukset melkein kaikki, mutta kuitenkin tekee niiden lukeminen vaikutuksen sellaisen kuin olisi lukenut jonkin suorasanaisen runoelman. useimmat suomalaisen kirjallisuuden tuntijat ovat epäilemättä lukeneet nuo nimimerkki f.p:n kirjoittamat kuvaelmain tapaiset mietteet kullervo ja ainorunoista, jotka ovat painettuina ylioppilasalbumissa »kaikuja hämeestä». niinikään ei varmaankaan keneltäkään uuden suomettaren lukijoista ole jäänyt huomaamatta nuo useissa isänmaallisissa tilaisuuksissa pidetyt aaterikkaat ja muodoltaan ehyet puheet, joita silloin tällöin on ollut mainitussa lehdessä nähtävänä. ja luettuaan ne, luettuaan esim. peranderin käsityksen ainon traagillisesta kohtalosta, on jokainen sen jälkeen varmaankin monta vertaa paremmin kalevalansa käsittänyt ja ruvennut sitä aivan toisilla tunteilla lukemaan ja tutkimaan. hänen silmänsä ovat sen jälkeen pysähtyneet moneen hienoon kohtaan, joiden ohitse olivat sitä ennen liukuneet, ja on hän käynyt miettimään monta paikkaa, jonka syvää tarkoitusta ei ollut ennen tullut ajatelleeksi. mitenkä on perander esimerkiksi selittänyt tuon kohdan kalevalassa, jossa väinämöinen tapaa ainon lehdossa ja häntä kosii! aino silloin riistää ristit rinnoiltansa, helmet kaulasta karistaa ja jättää ne maalle maan hyviksi, lehtohon lehdon hyviksi sekä menee itkien kotihin. »kuinka kaunis tämä runon kohta! kuinka merkillinen tuo ainon itsessään vähäpätöinen teko: koristeensa poistaminen!» huudahtaa perander ja vähän päästä sanoo hän: »väinämöisen sanat, joilla kehoitti ainoa vastedes kantamaan koristeitaan ainoastaan hänen ihailustaan varten, teki ainon mielenkuten luonnollistakatkeraksi ja närkästyneeksi. vaan ei ainoastaan väinämöinen itse ollut hänelle vastenmielinen, nuo koristeetkin kävivät hänelle vastenmielisiksi, niitä olivat saastuttaneet väinämöisen näitä koristeita koskevat sanat, niiden kauneutta oli häirinnyt se ajatus, jonka väinämöinen oli rohjennut niihin yhdistää kosimapuheessaan. ne eivät enää neidon mielestä olleet yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita. aino ei niitä enää voi kärsiä, hän ne menettää.» niin selittää perander sen kohdan kalevalasta. kansanvalistusseuran laulujuhlassa jyväskylässä pitää hän v. 1884 tuon kuuluisan puheensa ja lausuu siinä muun muassa laulun voimasta näin: »kotka kun kotonansa kuuli sorean soiton, heitti pesähän pentunsa ja loihe itse soittohon lentämään. itse ilman luonnottaret, ilman ihanat immet, keskeyttivät tavalliset toimensa, kuunnellaksensa kanteloista pilvien rusoreunoilla. kuutar ja päivätär, kultakangasta kutoessa, hopeaista helskyttäissä, pitelevät pirtojansa, nostelevat niisiänsä, mutta soiton kuultua pääsi piosta pirta, suistui sukkula käestä, katkesihe kultarihmat, helkähti hopeaniiet. »sisarukset sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, hiipoivat hivuksiansa, harjasivat hapsiansa. soiton kuultua heiltä suikahti suka vetehen, haihtui harja lainehesen, jäi nivukset hiipomatta, tukat kesken suorimatta. »mikä verraton kuvaus! ei ole kansalle kellekään onnistunut ihanampaa luoda eikä elävämmästi kuvata taidetten vaikutusta, niiden merkitystä kansojen elämässä. sävelet kun ovat todellista laatua, kun ovat säilyttäneet oikeat tajunsa, keskeyttävät meidän jokapäiväiset, erehtyväiset käsityksemme onnellisuudesta, ne saavat meille, vaikka hämärästikin, tuntuviksi ne ihanteet, joita luoja on kätkenyt maailman sisimpään pohjaan. ne auttavat meitä tuntemaan, että ihanteiden havaitseminen ja niiden palveleminen on ihmisen tarkoitus.» nämä esimerkit olen vain umpimähkään maininnut parhaimpia etsimättä. monta valaisevampaakin epäilemättä löytyisi. olen nämä pari kohtaa tuonut esille vain siksi, että tuollaisesta niin sanoakseni kaunotieteellisestä selittämisestä on varsin suuri hyöty, että, niinkuin jo mainitsin, kalevalan lukijan huomio herää ja teroittuu hakemaan ja löytämään sitä, mikä kansanrunoudessamme on todellisesti kaunista ja hienoa. etenkin taiteilijoilla, jotka joko marmoriin tai kankaalle kuvaavat kalevalan henkilöitä tai tapahtumia, luulisin tuollaisten viittausten olevan varsin tervetulleita. ehkäpä perander näillä huomautuksillaan juuri tällaista vaikutusta tarkoittikin. sillä ainakin kerran kuuli tämänkin kirjoittaja hänen suorastaan kääntyvän maalarien puoleen. muutama vuosi sitten piti hän näet esitelmän helsingin suomalaisessa seurassa, kalevalan aiheen johdosta silloinkin. tuolla kertaa puhui hän väinämöisen kosioretkestä pohjolaan. vanha laulaja purjehtii merta pitkin ja ilmarisen sisar annikki hyväniminen, yön tytti, hämärän neito, pitkän puhtehen pitäjä, aamun valvoja varainen, joutui sotkut sotkemassa, päässä portahan punaisen, laajan laiturin laella, nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen, katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten, ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi. »tuo paikka, sanoi perander, on kuvaavimpia ja maalarin siveltimelle kiitollisimpia. siinä erinomainen aihe tauluun, johon runon sanoissa jo pääpiirteet ovat olemassa: ulos ulapalle tarkkaava nainen, ylhäällä paistava päivä ja alhaalla välkkyvät aallot, mutta ennen kaikkea juuri tuon veljelleen kilpakosijaa vainuavan sukkamielisisaren pahaa aavistavat piirteet.» nämä mainitsemani esimerkit ovat kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ainoastaan lyhyitä otteita satunnaisista puheista ja esitelmistä, joita perander silloin tällöin piti. hajallaan ne ovat siellä täällä sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa ja melkein kaikki isänmaallistaiteellisissa tilaisuuksissa pidetyitä. mutta vaikka esitelmän tai puheen aine ei olisikaan varsinaisesti kalevalasta otettu, niin useimmissa tulee kuitenkin jokin piirre näkyviin siitä rakkaudesta, joka niiden pitäjällä oli kalevalan kaunotieteelliseen tutkimiseen ja selittämiseen. en tiedä, ovatko nämä hajanaiset palat näytteitä pitemmästä tutkimuksesta vai ovatko ne vain joutohetkien huvityön hedelmiä. en siis myöskään tiedä, oliko vainajan tarkoitus joskus tällä alalla jotakin suurempaa ja kokonaisempaa teosta luoda. ehkei ollut, mutta siitä taidosta päättäen, millä hän nuo muutamat hajanaiskuvat piirsi, ei suinkaan olisi ollut epäilemistäkään, ettei kokonaiskuvan luominen olisi onnistunut. ja että nuo mainitut hajanaiskuvat tekevät itse kohdaltaan paljoa vakavamman vaikutuksen kuin eräs vasta ilmaantunut suurempi, samoja aiheita käsittelevä ja palkinnon saanut teos, se on ainakin tämän kirjoittajan kokemus. tarkalla psykologisella silmällään olisi perander varmaankin voinut tunkea paljoa syvemmälle kalevalan sankarien sielunelämään ja tuoda sen ilmiöitä esille. mutta paitsi tuota tarkkaa psykologista sattuvaisuutta viehättää peranderin kirjoituksissa suuresti myöskin niiden niin sanoakseni plastillinen esitystapa. sillä perander oli perinpohjin klassillisesti sivistynyt, oli ottanut vaikutuksia vanhasta maailmasta ei ainoastaan aatteeseen ja katsantotapaan katsoen, vaan myöskin muodostanut itselleen hyvien esikuvien pohjalla täsmällisen tyylin. lukiessa tuo tulee hyvin kyllä näkyviin, mutta vielä enemmän se vaikutti silloin, kun hän itse puhujalavalla seisoi, vartalo vankkana, otsa korkeana ja silmät syvästi kuulijoihin luotuina. Ääni lausui sanottavansa varmasti, pontevasti ja vaikuttavasti, pannen tarkan painon kullekin sanalle