ja miehellä tuntui olevan tarkat tiedot kansansa vanhoista taruista. eikä ainoastaan oman kansansa, vaan meidänkin. väinämöiset ja ilmariset olivat hänelle tuttuja miehiä. ikävän vaikutuksen teki minuun räävelin puoli. ehkä vaikuttivat siihen viime aikain surulliset kertomukset viron kansallisista pyrinnöistä, ehkä myöskin synkkä ruma satama, jossa oli likainen tervanväri vallalla eikä ollenkaan sitä iloista päiväpaisteista luonnetta, mikä niin suuresti virkistää mieltä helsingin satamassa. räävelistä kun lähdetään, ei seisatuta ennenkuin lyypekissä. kaksi päivää olemme jo kulkeneet ja vielä on kolmas edessä. aamulla, kun hyvin maatun yön jälkeen nousee ylös kannelle, kulkee katse ympäri avaran näköpiirin. jokaiselta suunnalta näkee vain vettä ja taivasta ja pieniä lipattelevia laineita, jotka tuskin jaksavat kohottaa suurta raskasta runkoa. kun silmä on ehtinyt ensi häikäisystään selvitä, astuu autereen takaa esiin purje purjeen, laiva laivan perästä. ne, jotka ovat aurinkoa vasten, näyttävät mustilta kuin varjo taikka muistuttavat ne purjeineen isoja kärpäsiä valkealla vaatteella. jota vastoin toisella puolen olevat hohtavat täydessä valaistuksessa, purjeet paistavat valkeina ja näkyy niiden pullistuminenkin tuulessa. matkustajat alkavat saapua kammioistaan ja tulevat vähitellen kaikki avaralle pitkälle kannelle, jossa joko istuvat mukavissa sohvissa taikka käyskentelevät joutilaina edestakaisin. aurinko on täällä vielä kuuma kuin kesällä ja tuuli lämmin ja leuto. ruumis ja sielu lepäävät, ja ainoa tunne on suloinen raukeus. sitä ei häiritse mikään. ei ympäristökään, joka käy vähitellen yksitoikkoiseksi. muiden matkustajain kanssa on pian puhunut loppuun kaikki puhuttavansa. kirja tosin on aina kädessä, mutta lehdet kääntyvät hitaasti. se unhottuu polvelle ja vähän väliä tapaa itsensä tuijottamasta määrättömään kaukaisuuteen. siellä on vain sama sini ja samat purjeet, joita ilmestyy aina uusia entisten poistuvain sijaan. soitetaan syömään. se ei ole vähäinen huvitus. se on varsinkin siihen nähden suuri, että sen jälkeen voi taas vielä häiritsemättömämmin antautua olemiseensa. joutessaan kulkee kannella ristiin rastiin, käy joka sopen, tarkastaa kauan mastoja, nuoria ja nuoraportaita. niiden lävitse tuijottaa kaiteeseen nojaten laineeseen, joka ulkonee laivan sivusta ja katkeaa vaahtoiselle harjalle. jättää sen ja seuraa kivihiilisavua, joka paksusta piipusta kumpuaa mustana häntänä ulos, jää jälelle ja laskeutuu raskaampana kuin ilma pitkin meren pintaa. kun sitä on aikansa nähnyt, istuu koneruuman luukun suulle, ja katselee sinne alas kuunnellen koneen lakkaamatonta työtä, jonka jokainen jyskytys työntää meitä syli syleltä eteenpäin, suoltaen alleen tuota äärettömän pitkää tietä. yksi huvitus on laivan ohjaus. ruorimies seisoo hänelle tehdyssä suojuksessaan, josta hän melkein liikkumatonna katselee vuoroin eteensä, vuoroin kompassiin. ulkona kannella kävelee perämies lakkaamatta edestakaisin ja määrää tuon tuostakin suunnan. ei hän monta sanaa puhu, vastaa vain lyhyesti johonkuhun uteliaan matkamiehen kysymykseen, ja näyttää tottuneen äänettömyyteen, joka tuntuu täällä merellä yhtä luonnolliselta kuin kirkossa tai suuressa synkässä korvessa. sillä lailla kuluvat täällä tunnit toinen toisensa perästä. pienenä poikkeuksena on vain se, jos sattuu maata nousemaan merestä. kiikarit ojennetaan sinne ja ahnaasti tarkastetaan rantaa. gottlanin suuri saarento oli tänään puolenpäivän aikaan laivasta oikealla. se oli korkea maa, jossa näkyi taloja ja kyliä. rannemmalla kuului olevan kaupunkikin, vaikka silmiin paistava aurinko esti sitä näkymästä. ohitse mentäessä tuli omituisella säälin sekaisella uteliaisuudella ajatelleeksi, että sielläkin niitä on ihmisiä, jotka elävät ja harrastavat ja mitähän harrastanevat mikin? ovatkohan olot siellä samanlaiset kuin meidän vai paremmat? jos olisi seisahtua sinne, ihka outojen sekaan, jossa ei kukaan tunne! mutta maa jäi taakse, katosi pois ja unohtui. ja taas on laiva ainoa huomion esine ja ainoa hauskuus. jos ei olisi päivä niin helakka, meri niin suloinen ja siivo, niin voisi tuskastua sen yksitoikkoisuuteen. mutta nyt sille antaa anteeksi ja on kiitollinenkin, kun tietää, että se herättyään ja suututtuaan kyllä saattaisi näyttää toisetkin tapansa. ilta ja yö on miltei kauniimpi kuin päivä. aurinko pyörii punaisena pallona veden rajaan, koskettaa sitä ja laskeutuu siihen kuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja yhtäkkiä sukeltaa umpimähkään ja näkymättömiin. samassa alkaa tulla pimeä. taivas ja meri muuttuvat harmaiksi ja usmaa alkaa kohota hiukan. silmä ei erota vettä kuin muutamia syliä kahden puolen laivan. mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. ne ovat majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat vähäisen väliajan kuluttua. ja niiden väliä taivaltaa laiva, kääntäen kokkansa yhdeltä tuollaiselta merilyhdyltä toiselle