kone lyö ruumassa, vesi pursuaa perän alla ja kokassa se kohisee kuin koski kiven kohdalla. se on kuin kehtolaulun tuuditusta, jota on mahdoton vastustaa. uni valtaa vähitellen kaikki muut paitsi koneenkäyttäjät ja perämiehet, joiden täytyy valvoa. maamatka. yön maattuamme heräsimme siihen, että laivan pilli tuon tuostakin huuteli valittavia, pelonsekaisia säveliä, jotka vaikuttivat omituisen arastuttavasti. seistiin näet sakeassa sumussa ja huudot olivat varoittavia ääniä muille laivoille sitä varten, ettei yhteentörmäyksiä tapahtuisi. oltiin pääsemässä lyypekkiin ja täytyy myöntää, että oli harmillista sillä lailla seistä ja odottaa toimetonna. laivan kansi, jota jo kolme vuorokautta oli ikävikseen mittaillut, melkein poltteli jalan alla. ulkomaa, tuo outo ja omituinen, oli ihan tuossa muutamain sylien päässä, mutta läpinäkymättömän esiripun takana. vihdoin se kuitenkin kohosi ja eteen aukenivat uudet näköalat, ihan erilaiset kuin siellä kotona. laiva lähti pujottelemaan kaltaista polveilevaa jokea. kahden puolen sitä kohosivat rannat, toisin paikoin yleten pienoisiksi loiviksi kukkuloiksi. kaikki oli viheriäistä ja viljeltyä. ei pienintä kolkkaakaan, jota ei ihmiskäsi olisi vallannut. metsätkin, joissa näkyi kasvavan meille vieraita puita, olivat viljeltyjä, istutettuja ja hyvin hoidettuja. edestä häämöttivät jo lyypekin kirkkojen tornit. ja kuta lähemmä tultiin, sitä sakeammaksi tuli se metsä, joka muodostui laivain mastoista kaupungin satamassa. vähän ajan päästä ei niitä enää voinut lukeakaan. niitä kasvoi sadoittain, toistensa takaa. höyrylaivoja, purjelaivoja kaikkien kansojen lippuja liehuttaen seisoi vieri vieressään kiinni niin pitkälle kuin silmä kantoi. kuljettiin ainakin pari kilometriä kapeaa väylää myöten, joka syntyi niiden väliin. ei voi sanoin kuvata sitä hälinää ja melua, joka vallitsi satamassa. vipukoneitten hurina oli huumaava. siihen yhtyi merimiesten huudot ja rannalla ajavain kuormavaunujen rumina. tuntui kuin suuri maailma olisi yhtäkkiä avannut ovensa työhuoneeseensa ja tahtonut ikäänkuin ilkkuen osoittaa, mitenkä työtä on tehtävä ja mitenkä liikuttava, jotta aika, joka ei koskaan tule takaisin enemmän kuin vesi koskessa, ei kuluisi hukkaan. elämä lyypekin satamassa ei kuitenkaan ollut vielä muuta kuin vähäistä esimakua siitä, mitä tuleman piti. vasta sitten, kun istuttiin junaan ja jouduttiin parin tunnin perästä hampuriin, tuohon puolen miljoonan asukkaan kaupunkiin, pääsi tietämään, mitä on kiire maailmassa ja mitä merkitsee liikeelämä ja suuren kaupungin hyörinä. kaikki nuo äärettömän korkeat kivimuurit, joiden seinät olivat täynnä suunnattoman suuria ilmoituksia kaiken maailman kauppatavaroista, olivat mustat kuin pajat. se tavaton määrä kivihiilisavua, joka nousee tuhansittain korkeuteen kohoavien tehtaitten piipuista, laskeutuu alas ja paneutuu joka paikkaan. se pimittää paikoitellen päivänkin ja pölisee hienon hienona nokena kaduille. mutta se ei ainakaan liikemiehelle ole vastenmielistä. se osoittaa hänelle, että koneet ovat käymässä ja että kuta enemmän noki pölisee, sitä nopeammin käy ihmiskunnan aineellinen ehkä henkinenkinedistys. pari kolme tuntia vietimme hampurissa ajaen ristiin rastiin kaupungin katuja milloin hevosrautatievaunujen katoilla, milloin ajurien rattailla. silmään jäi kaikesta siitä vain kiireinen kuva avaroista toreista, kaduista niin pitkistä, ettei päätä näe, mutta joissa on kauppakonttoreja kauppakonttorien vieressä lukemattomat määrät, silloista, joiden päällitse mennä puhaltaa rautatiejunia ja alla tuhuttaa höyrylaivoja, ristiin rastiin kiitävistä ihmisistä, täyteen ahdetuista raitiovaunuista, kanavista, jotka kulkevat kuin kadut kaupungin laidasta toiseen, ja lopuksi äärettömän isosta rautatieasemasta, jossa uupuneina astumme pariisiin menevään junaan. se matka, joka silloin alkoi iltasella myöhään ja päättyi vasta seuraavana iltana, on erikoisempia mitä voi tehdä. tie kulkee euroopan kenties tiheimmin asuttujen seutujen kautta. melkein jokainen asemapaikka on kaupunki, suurempi tai pienempi. siinä, missä ei ole tehtaita, siinä on peltoja ja peltojen perillä on taloja ja kyliä, joissa huoneet ovat rakennetut kuin parhaat herrastalot. välistä voivat seudut olla ihmeen ihania. ensiksi on silmän alla esimerkiksi laaja tasanko, jonka halki juna kiitää huimaavaa vauhtia. niinkuin jo sanoin, on kaikki viljeltyä. sarat erottaa toisistaan milloin eritapainen viljelys, milloin aidat, jotka eivät ole rakennetut, vaan istutetut. tuolla liehuu niittomiehiä viikatteillensa ponnessa, ja jälessä kulkee lauma haravoivia naisia karhoa tehden. toisaalla mennä junnistaa kyntömies ajaen kahta suurta valkeasi hevosta ison näköisen kääntöauran edessä. siellä täällä näkyy peltojen perillä leveä tie, jonka tuntee siitä, että sen kahden puolen kasvaa pitkiä puita, rungosta karsituita ja ainoastaan latva kasvaen tuuheita lehviä. kun on helakka päivänpaiste, niin lämmin kuin siellä kotona kuumimpana kesäaikana, lankeaa joka puusta tarkasti rajoitettuja varjoja poikki tien, tehden sen hauskan juovikkaaksi. tuo tie sujuu pitkän, kaukaisen lakeuden perille ja vie kylään, jonka valkeat huoneiden seinät paistavat häikäisevän kirkkaasti virstojen päähän. kattojen yli kohoo kirkontorni ja vielä etäämpänä savuaa korkea tehtaan savutorvi nousten yläilmoihin paljon korkeammalle kuin torni. tämä näköala katoaa parin minuutin kuluttua, mutta sijaan tulee toinen samanlainen ja tuntimääriä saatetaan matkustaa sellaisten seutujen läpi. ei luulisi siellä olevan köyhyyttä eikä elämisen puutetta