ei kuitenkaan aina ole samanlaista silmän alla. sillä yhtäkkiä tupsahtaa vaunu pilkkoisen pimeäksi, kun juna räsähtäen puskee mustaan tunneliin. ollaan vuoriseudussa ja kuljetaan syvässä laaksossa kallioiden välissä. niitten huipuilla on huoneita ja rinteet kasvavat köynnöskasveja. mennään jokien poikki. tuossa pyörii mylly, ihmeen sievä ja soma. tuolla lampi, jossa joutsen koukistaa kaulaansa. mutta sitten tullaan omituiseen seutuun. se on belgian hiilikaivospiiri. lyypekissä kasvoi mastometsä, täällä on metsä tehtaitten savutorvista. ei näe muuta mitään kuin torvia ja taas torvia. ne nousevat suoraan maasta, ja savu, joka niistä tupruaa, tulee suoraan maan sisästä. ihmiset, joita siellä liikkuu, ovat mustia kuin neekerit. ja koko seutu on noettuna. ei ainoatakaan valkoista pilkkua. vaikka kuinka sulkisi vaunujen ikkunat, käy kohta itsekin samanlaiseksi sepäksi. kahden puolen tietä on kivihiilikekoja, niin korkeita kuin vuoria. tuhansin seisoo tavaravaunuja sivuradoilla, kaikki täynnä tuota samaa mustaa ainetta, jota maan sisästä murretaan, nostetaan ylös pinnalle ja kuletetaan kaikkiin maailman ääriin, missä sen avulla miljoonat koneet pannaan pyörimään. tätä tämmöistä seutua kestää penikulmien pituudelta ja niin leveältä kuin silmä saattaa nähdä. kun sen kautta kulkee, niin ymmärtää vasta oikein, mikä on luonut nykyisen vuosisadan ja mikä on tehnyt mahdolliseksi höyrykoneitten aikakauden. se on kivihiili, jota jos ei olisi, olisivat aikoja sitten lakanneet liikkumasta laivat ja pysähtyneet junat. sillä pian olisivat kasvavat puut tuhaksi haihtuneet. mutta nyt sitä on vielä eikä ole pelkoa, että ainakaan meidän lastemme ja lapsiemme lasten eläessä lakkaisi tämä musta voimakas veri vuotamasta nykymaailman suonissa. se tuntuu parhaiten tuosta veturista, joka korskuu junamme edessä ja kirkuen, karjuen kuin hurja orhi mennä karmaisee päämaaliaan, tätä maailmankaupunkia pariisia kohti. lyhyeksi hetkeksi pysähtyy se vain asemille, joista tulvimalla tulvii lisäväkeä mukaan. ilta alkaa pimitä, niin ettei seutuja näe. vauhti, joka on tähän saakka ollut suunnaton, kiihtyy kiihtymistään suunnattoman suureksi. tuntuu siltä kuin toteutuisi satu, jossa kerrotaan laivasta, joka läheni magneettivuorta. se veti jo kaukaa sitä luokseen, kuta likemmäksi tultiin, sitä ahnaammin imi vuori rautaista alusta. kaikki liitokset natisivat. vihdoin tempasi magneetin vetovoima sen kokonaan itsehensä, paiskasi vuoren rintaa vastaan ja laiva särkyi säpäleiksi. tuo satu muistui mieleeni, kun alkoi pariisi lähestyä. jo kauas tuntui suuren kaupungin samean kiihkoinen ilma. pitkän matkan päähän tuikkivat valot kaupungista ja kuului hiljainen hyminä. väsynyttä mieltä se vain kammotti eikä viehättänyt. mutta vahinkoa ei tapahtunut todellisuudessa niinkuin sadussa. hiljalleen laski juna asemalle, aivan tavallisella tavalla astuttiin alas vaunuista ja tultiin väkivirran mukana ulos, ja istutaan nyt tätä kirjoittamassa rauhallisessa pienessä huoneessa, ylhäällä montmartren vuoren rinteellä. »savo», syysk. 14, 17 ja 24 p:nä 1889. muutamia kuvia pariisin maailmannÄyttelystÄ v. 1889. näyttelyn ensimmäinen vaikutus. pariisi, syysk. 16 p:nä. harvoin on käsi kynän ponnessa tuntenut itsensä heikommaksi kuin nyt, kun sen täytyy ruveta kuvaamaan pariisin maailmannäyttelyä. Äkkiä tänne tulevaan tekee näyttely niin mahtavan vaikutuksen, että kokonaan typertyy sen alle. eikä tuo tunne haihdu, vaikka siellä olisi käynyt useamminkin, oleskellut päiväkausia ja katsellut ja tutkinut. ulkopiirteet tosin selviävät, mutta syvyys, näyttelyn sisältö ja yksityiskohdat kasvavat, suurenevat ja kokonaisuus ikäänkuin hämmentyy ja pimenee. ei se kumma olekaan, kun ajattelee, että näyttelyn ala on suuri kuin kuopion kaupunki. kuvitelkaa todellakin, miten olisi, jos joka huone kuopiossa olisi näyttelypaviljonki, jokainen niistä täynnä outoja, ennen näkemättömiä esineitä, ja voitte likimäärin ymmärtää sen suuruuden