voitte myöskin ymmärtää, että tarvittaisiin vuosia siihen tutustuakseen, hyvä, jos koskaan voisitte kaikkia käsittää ja säilyttää mielessänne. teidän täytyisi uhrata elämänne siihen, asettua tänne asumaan ja saada olla täällä joka päivä, liikkua niinkuin kotonanne. näyttelyn pitäisi kestää ihmisiän aika. pitäisi luoda yhtäkkiä uusi kieli, jonka sanat olisivat aiotut ainoastaan tätä tarkoitusta varten. oli aamu kuin juhlapäivän, kuin ihanin kesäinen sunnuntaiaamu siellä kotona, kun astuin ulos asunnostani toisessa laidassa pariisin kaupunkia ja tulin alas pienoiselle torille, jonka kaikista kulmista lähtee säteilemään suuria leveitä puistokatuja joka haaralle. keskellä toria seisoo odottamassa suuri ihmisjoukko valkoisten hevosten vetämien punaisien, keltaisien ja kaikenkarvaisien hevosrautatievaunujen ympärillä. vaivoin pääsee sinne sisälle, saaden kiittää onneaan, ettei jää paikalle seisomaan ja odottamaan. puolen tuntia ajettuaan alinomaa tulvivassa ihmis, hevos ja vaunuvirrassa, joka katujen kulmissa kuohuu ja humajaa omituisella päätä huimaavalla tavallaan, saapuu vihdoinkin avarammalle paikalle, jonka laidassa kohoaa korkea rakennus torneineen, niin korkeine kuin parhaan kirkon. se on trocaderon palatsi. tämän rakennuksen holvien alitse kun menee, on siinä yhtäkkiä edessä, alhaalla laaksossa, koko näyttely. silmä ei saa enää kulkea omia teitään. se on kokonaan nähtävänsä vallassa, joka johtaa sitä väkisin minne tahtoo. hetkeksi kaatuu syrjään kahden puolen kaikki muu ja eiffeltorni tempaa mukaansa vastustamattomalla voimalla ylös korkeuteen, jonne se puhaltautuu kuin suunnattoman suuri yksinäinen korpikuusi keskellä viljavata vainiota. miljoonia silmiä se on samalla tavalla vaatinut sanomaan sille ensimmäisen tervehdyksen näyttelyyn tullessa. vaikka se on vähintäänkin vielä puolen kilometrin päässä siitä, missä katsoja seisoo, näyttää siltä kuin olisi se tuossa aivan katsojan edessä. kaikki muu jää pieneksi ja matalaksi sen alle ja korkeimmat rakennukset ovat ison matkaa alapuolella sen alimmaista kaarta. vasta sitten kun tämä itsevaltias on mielestään tarpeeksi vanginnut huomiosi, sallii se silmän siirtyä juuremmalle. siinä, sen ympärille kasvaneena kuin kirkonkylä joka puolella tapulin tornia, on itse näyttely. joka taholla palavat kupolien kullatut pallot auringon häikäisevässä valossa. ne ovat sinisiä, ne ovat punaisia, keltaisia, vihreitä, kokoontuen kaikki erilaisiin, ihmeen ihaniin ja sopusointuisiin ryhmiin. lippuja liehuu ja väräjää joka huipun nenässä ikäänkuin osoittaen sitä hermostunutta eloisuutta, mikä niiden alla mahtaa vallita. suoraan tuon tervanruskean eiffeltornin ensimmäisen kaaren kohdalla on samanvärinen hiukan haaleampi kupukatto, ainakin yhtä korkea ja avara kuin nikolainkirkon torni helsingissä. se kohoo keskeltä koneosaston avaraa katua, joka ulottuu melkein yli näyttelykentän takimmaisen osan. oikealla ja vasemmalla puolen tornia siintävät, hemmotellen silmää hienoilla väreillään, taiteen ja taideteollisuuden huoneuksien kupukatot. nämä rakennukset rajoittavat ihmisten liikkumapaikaksi suuren, neliskulmaisen, soikean kentän, ne kohoavat yli muista ja niiden ulko ja takapuolella on lukematon määrä matalampia kattoja ja yhtä kirkkaasti kimmelteleviä pienempiä torninvesoja. kaikkien noiden kolmen suuremman kupukaton ja melkein jokaisen pienemmän tornin huipulla näkyy haamuja veistokuvista. suurimmista voi erottaa tänne saakka päämuodot. toinen rohkeammin, toinen rauhallisemmin näyttävät ne tekevän keveitä, sulavia, riemukkaita liikkeitä kohden sinistä korkeutta. seisoessaan täällä ylhäällä, ja katsellessaan kaikkea tuota jalkainsa alla olevaa voi helposti ymmärtää, miltä mahtoi näyttää temppelin harjalta kaiken maailman komeus ja kuinka se mahtoi viehättää ja kiusata. sen se tekeekin, se vetää voimakkaasti luokseen, houkuttelee heittäytymään syliinsä. sen on kaukaa nähnyt, silmä on saanut kuvan kokonaisuudesta ja haluaa päästä tunkeutumaan yksityiskohtiin. leveä tie laskeutuu tuossa jalkojen alla eiffeltornin juurta kohti. siinä kuhisee ihmisiä kuin muurahaisia. tie jakaantuu kahteen osaan, ja niiden keskelläkuohuu koski. vesi kumpuaa trocaderon palatsin seinämältä, jossa sitä valkoisena vaahtona suustaan ja sieraimistaan syöksevät ilmaan mahdottoman suuret vesieläimet. kerros kerrokseltaan, kivi kiveltään putoaa vesi sitten yhä alemma ja seisahtuu avaraan lampeen, jossa joutsenet uida lurittelevat. olemme näyttelyssä ja kulkiessamme sivuutamme jo rakennuksia, joihin on näyttelyesineitä asetettu. mutta niihin ei jouda hätäistäkään huomiota luomaan. kuljetaan eteenpäin, saavutaan suurelle jenan sillalle, josta ei tahdo väentungokselta yli päästä. ja yhdenlainen on liike sen allakin. pitkin seinejokea kiitävät pienet laivat kiihkeätä vauhtia, yhtä täynnä yleisöä kuin omnibusvaunut kaupungissa. kaikkien määrä on päästä näyttelyn keskipisteeseen, kaikkialle näkyvän ja joka paikassa silmään pistävän eiffeltornin alle, josta tiet haaraantuvat eri suunnille näyttelykentän jokaiseen kolkkaan. torni on ollut peitossa hetkisen aikaa, sillä yli kulettava silta on katettu. mutta kun sen alta yhtäkkiä astuu ulos, niin silloin on samassa myöskin aivan tornin juuressa. ajatelkaa eteenne likimäärin niin korkea mäki kuin puijo. ajatelkaa, että sitä on ruvettu kovertamaan ja koverrettu niin, että koko alus on saatu ontoksi ja ainoastaan neljä kaarta jätetty, jotka ylhäältä yhtyvät toisiinsa. ajatelkaa se, niin on teillä kuva siitä holvista, jonka alla nyt seisomme. sen holvin korkeus on vasta kaksikolmannesta tornin korkeudesta. varsinainen torni tunkee vielä kolmannen osan siitä ulos avaruuden sisään. olen muuttunut pieneksi, tuhottoman tuhoiseksi kääpiöksi tämän jättiläisen haarojen alla