meidän esiisämme ovat näihin verrattuina ottaneet satakielen sävelet tunteittensa ilmituomisen esikuviksi ja luoneet niistä sointuja itselleen. näitten esivanhempain korva on ehkä ollut rakennettu siten, että siihen on tarttunut suden ulvonta, tiikerin kiljunta ja korpin raakuminen. ja onhan heillä oikeus pitää kauniina sitä niinkuin mekin pidämme omaamme, kehittää sitä, luoda siitä taide itselleen. konesalin vastakohta. pariisi, 10 p:nä lokak. kun päivän käveltyään näyttelyssä illalla palaa kotiin ja alkaa muistella, mitä on nähnyt, ei tavallisesti johdu mieleen mitään. silmänsä pohjasta ei saa ainoatakaan kuvaa esille pitkään aikaan. on nähnyt liian paljon. niin on minulle käynyt tänäänkin. tehtyäni matkustuksen läpi näyttelyn tuntuu siltä kuin en olisi siellä ollutkaan. ainoastaan muutaman asian olen tällä kertaa saanut sen verran huomiolle pannuksi, että voin siitä jotakin kertoa. aivan omituisen viehätyksen tuntee, kun palatessaan näyttelykentältä trocaderopalatsin puoleisia portteja kohti sattuu poikkeamaan vasempaan käteen ja joutuu puiston sisässä olevan rakennuksen ääreen, joka on kokonaan kuorimattomasta puusta. se on isonlainen, kovin soman ja hauskan näköinen kaksikerroksinen rakennus, tehty sillä tavalla, että kukin näytteille pantu puulaji on samalla yhtenä hirtenä rakennuksen seinässä. kun hirret seisovat pystyssä ja nousevat suoraan maasta, niin näyttää siltä kuin seinät olisivat kasvaneet siihen semmoisinaan. seinästä ulkonee ikkunain ja ovien kohdalla pieniä parvekkeita, joista muuan on valkeatuohisesta koivustakin. suurimmat kattoa kannattavat nurkkahirret ovat satavuotisista vanhoista »hongista», jotka ovat niin paksuja, ettei kaksikaan miestä kunnolle ylettäisi sylellään ympäri. katsellessaan ulompaa tuota taloa, jota varmaankin oli ollut taiteilija tekemässä, tuli mieleeni, että tuohan on ihan kuin tapion temppeli, täydellinen metsola. ja tätä vertailua vahvisti karhun kuva, joka seisoi ovenpielessä. sisään astuessaan tuntee hyvänhajuisten puiden kaarnan lemuavan vielä heikosti ja pihkan hajun ja ruusupuun tuoksun sekautuvan toisiinsa. sali, joka on puupilaristolla reunustettu, sisältää suuren joukon puuteollisuuden alalle kuuluvia työkaluja ja teoksia. ensimmäinen ja tärkein työkalu, saha, on asetettu keskelle lattiaa. siinä on pienen höyrykoneen avulla käypä raami, joka puree hampaansa ahnaasti puun sisään ja raapii esiin tuon niin tutulta tuntuvan sahajauhon. seinillä, pöydillä, kaapeissa y.m. on sitten kirvestä, puukkoa, näveriä ja kaikenlaista mitä hienointa teräkalua, ja niiden ympärillä näytteitä erilaisista kapineista, joita heidän avullaan on saatu syntymään raaasta halosta. siinä on sanalla sanoen edessä palanen puuteollisuuden historiaa. konesalissa oli kovan raudan valta ylimmillään ja siellä tunsi olevansa maailman kihisevimmässä keskipisteessä, tehtaitten tehtaassa. täällä hallitsee pehmoinen puu, jonka aikakausi on aikoja sitten mennyt. mutta kun edellisessä hermot kärsivät ja kiihoittuvat, niin täällä ne lauhtuvat ja mieliala muuttuu pehmoiseksi kuin metsässä. istun juurista tehdylle tuolille, joka on sattumalta tyhjänä. edessä on keinotekoinen kallio, jonka sammaltunutta kuvetta pitkin putoilee alaspäin pienoinen lirisevä puro. sen yli näkyy panoraaman muotoon tehty metsäinen vuorimaisema. näyttää aivan siltä, kuin tuolta puiden lomitse avautuisi eteen oikeat alpit, lumisine huippuineen, jyrkkäyksineen, laaksoineen ja laaksokylineen. ympäristö, jossa on, vie kauas pois meluavasta pariisista valoisille, puhtaille, päiväpaisteisille rinteille. liekö tekijän tarkoitus ollut saada syntymään tämä tunnelma, en tiedä. mutta se ainakin minussa syntyi. viimeinen käynti näyttelyssä. pariisi, 13 p:nä marrask. syksyinen surullinen ilma on ollut jo pitemmän aikaa pariisissakin. yhden vuoron sataa, toisen vuoron on usvaa ja ainoastaan silloin tällöin kolmannen vuoron pääsee päivä paistamaan. mutta joskin päivä paistaa, on se niin alakuloisen näköinen kuin siellä kotonakin tähän aikaan. iltainen taivaanranta, jota luulin ainoastaan suomessa surulliseksi, on samanlainen täälläkin ja herättää samanlaisia tunteita. ne mielialat, joita sää synnyttää, sopivat erinomaisen hyvin yhteen nykyisten olojen kanssa. kesä on mennyt ja näyttely on mennyt myöskin juhlineen, ilotulituksineen ja väentungoksineen. näyttelyvieraat ovat kaikki kiiruhtaneet koteihinsa ja jättäneet pariisin puhdistamaan heidän jälkiänsä. sen huomaa melkein joka paikassa, mutta etenkin boulevardeilla. istuessa muutama viikko sitten jonkin kahvilan seinämällä saattoi vielä vähän väliä nähdä outoja kasvoja ja omituisia pukuja. milloin kulki musta neekeri ja katseli ihmetellen ympärilleen. milloin asteli arvokas arabialainen väljässä viitassaan ohitse. kiinalaisen pitkä palmikko vilahti tuon tuostakin väen tungoksessa, ja rotevaa suavisotilasta, joka oli päätään pitempi kaikkea kansaa, tuli seuranneeksi silmillään pitkän aikaa